Long time no see.

Nyt kun olen päätöksen tehnyt että lähden. Ensin tunsin helpotusta ja iloa, taakka putosi harteilta. Nyt kun päivät käyvät vähiin ja lähtö on edessä, tunnen olevani surullinen ja peloissani. Pelkään että menetän mulle todella läheisen ystävän tai että mut on helppo unohtaa kun en ole siinä koko ajan. Vaikka ollaan puhuttu ja selvitetty, mutta silti en ole ihan vakuuttunut.
On paljon asioita ja tunteita joista haluaisin puhua, mutta loppupeleissä muuttaako tai auttaako se mitään. Ahdistaa koko tämä juttu. Luulen että tästä voi vielä kehittyä jotakin paljon parempaa, että asiat olisi selkeempiä.

Jotenkin tuntuu että taas on yksi aikakausi elämästä loppumassa. Olen miettinyt paljon asioita ja tuohon 2,5 vuoteen mahtuu paljon iloa ja surua. Ihania asioita ja läheisyyttä. Olen kasvanut paljon siitä mitä olin ja oppinut paljon toisista ihmisistä. Seison päätökseni takana, mutta en voi sille mitään että se todellakin on haikeaa. Sitä vaan toivoisi että kaikki menisi hyvin kaikesta huolimatta. En todellakaan haluaisi polttaa siltoja takanani, olen sen kumminkin pari kertaa elämäni aikana jo tehnyt.

Uusista haasteista ja jutuista yleensä syntyy jotakin hyvää ja toivon että nytkin käy niin. En vain osaa lakata miettimästä, että mitä jos?

Hajoamista.

Mikä siinä on että juuri silloin kun tuntuu siltä että kaikki menee kerrankin niinkuin pitää ja ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Äkkiä huomaa kaiken menevän vituiks, mikään ei olekkaan enää hyvin. Tuntee katoavansa ympärillä olevasta maailmasta, ei tunne kuuluvansa mihinkään. Ei vaan saa selkoa omista ajatuksistaan.
Miksi kaikki huono mäihä osuu yhdelle ihmiselle? Okei näin ei ehkä ole, mutta siltä ainakin tuntuu. Rupee pikku hiljaa pää hajoamaan, en tiedä miten asiat voisi korjata. Vai onko se edes mahdollista. Itse olen osittain tilanteen aiheuttanut, mutta on se muissakin vikaa. En vaan aina ymmärrä ihmisiä ja sitä miksi pitää tehdä kaikki niin vaikeaksi. Pitäisi oppia olemaan vähemmän sinisilmäinen, ei pitäisi luottaa ihmisiin liikaa. Vaikka ne kuinka sanoo että niihin voi luottaa. Jossain vaiheessa kaikki kumminkin pettää sen luottamuksen ja sen jälkeen ei oo enää mitään. Oikeestaan mä oon niin väsynyt yrittämiseen, mitä järkee on yrittää jos toinen ei yritä. Jos vaan voisi aamulla herätä ja olla välittämättä asioista, edes yhden päivän ajan. Voisi vaan olla ilman huolia ja murheita. Tuntea kuuluvansa johonkin.

Nojuu.

Nyt on vuosi 2010 ja nyt kun muistelee viime vuotta en voi sanoa että se olisi ollut hyvä vuosi. Tämä vuosi alkoi oikeastaan ihan hyvin ja hyvässä seurassa. Toivon ja teen kaikkeni että tämä vuosi on parempi. Lupauksia en tehnyt, koska en ole hyvä pitämään lupauksia itselleni. Pitää vaan yrittää muuttaa omia tapojaan ja tekojaan paremmiksi.

Nojuu ei se elämä mene koskaan niinkuin haluaisi. Mikä siinä on että aina mun kohdalla kaikki menee vituiks, alan olemaan vahvasti sitä mieltä että itse pilaan kaiken. Oikeastaan en taida jaksaa enää yrittää. Menen virran mukana ja katson mihin joudun. Tänään on luvassa jotakin kivaa ja toivottavasti kaikki menee hyvin.

Viimeisen kahden viikon aikana oon voinu tosi huonosti fyysisesti enemmän kuin henkisesti. Ihmiset sanoo että mene lääkäriin toi ei oo normaalia. Tiedän että pitäisi, haluan kyllä tietää mikä on mutta myös pelkään saada tietää. Jos onkin jotain vakavaa. Joo ei ehkä kannata jossitella, mutta ei sitä osaa olla ajattelematta.

Tässä kuussa on ihan liikaa vapaata, toisaalta hyvä että saa ladattuja akkuja. Mutta tuntuu vaan että mitään ei saa aikaiseksi. Sitä vaan möllöttää kotona ja miettii liikaa asioita mille ei voi kumminkaan yhtään mitään. Pitäisi oppia elämään rennommin, eikä stressata liikaa. Voi kun joku osaisi kertoa miten lopettaa liika stressaaminen.