Hajoamista.

Mikä siinä on että juuri silloin kun tuntuu siltä että kaikki menee kerrankin niinkuin pitää ja ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Äkkiä huomaa kaiken menevän vituiks, mikään ei olekkaan enää hyvin. Tuntee katoavansa ympärillä olevasta maailmasta, ei tunne kuuluvansa mihinkään. Ei vaan saa selkoa omista ajatuksistaan.
Miksi kaikki huono mäihä osuu yhdelle ihmiselle? Okei näin ei ehkä ole, mutta siltä ainakin tuntuu. Rupee pikku hiljaa pää hajoamaan, en tiedä miten asiat voisi korjata. Vai onko se edes mahdollista. Itse olen osittain tilanteen aiheuttanut, mutta on se muissakin vikaa. En vaan aina ymmärrä ihmisiä ja sitä miksi pitää tehdä kaikki niin vaikeaksi. Pitäisi oppia olemaan vähemmän sinisilmäinen, ei pitäisi luottaa ihmisiin liikaa. Vaikka ne kuinka sanoo että niihin voi luottaa. Jossain vaiheessa kaikki kumminkin pettää sen luottamuksen ja sen jälkeen ei oo enää mitään. Oikeestaan mä oon niin väsynyt yrittämiseen, mitä järkee on yrittää jos toinen ei yritä. Jos vaan voisi aamulla herätä ja olla välittämättä asioista, edes yhden päivän ajan. Voisi vaan olla ilman huolia ja murheita. Tuntea kuuluvansa johonkin.