Argh!

Aluks oli ihan mukava vapaapäivä, hieroja ja kaupungilla hengailua. Sitten se iski. Tajusin että hitto mä oon yksin. Vaikka olisin ihmisten ympäröimänä olen yksin. En haluaisi. Sitä näkee ympärillään onnellisia ihmisiä ja alkaa miettimään liikaa itseään. Välitän yhdestä ihmisestä enemmän kuin kestään muusta. Tämä ihminen saa mut raivon partaalle, hyvälle tuulella vaikka ois surullinen tai huonopäivä, tekee mut iloiseksi ja saa mut nauramaan. Silti samaan aikaan tämä ihminen pystyy loukkaamaan ja satuttamaan. Toki ei varmasti tahalleen, tai eihän sitä tiedä. Sitä toivoisi että olisi niin paljon rohkeutta, että kerrankin voisi sanoa vaikeita asioita suoraan toiselle. Sanoa mitä ajattelee ja tuntee. Pelkään liikaa mitä toinen sanoo ja miten se vaikuttaa muihin asioihin ja ihmisiin. Sitä kun ei kumminkaan haluaisi pilata mitään. Mutta silti haluaisi tietää. Inhoan olla tietämättä, joissakin tapauksissa tieto lisää myös tuskaa. Mut mä mieluummin tiedän kuin en tiedä. Mikä hitto siinä on että yleensä ihminen sanoo kaiken suoraan, mutta heti kun kyse on vaikeista asioista ihminen on vaan hiljaa.. Alkaa pää pikkuhiljaa hajoamaan, kun joutuu miettimään aisioita liikaa yksinään.